Vaikutelma/maine Ensisilmäyksellä Soturittarien vartija vaikuttaa varsin vakavamieliseltä, mutta perinteikkään perusystävälliseltä. Tunneilmaisultaan se on kuitenkin niin kovin hallittu ja vähäeleinen, että saattaa tahattomastikin vaikuttaa mielenkiinnottomalta ympäristöään kohtaan kuin myös haluttomalta tutustumaan kehenkään. Vaikka mutkaton kohteliaisuus tulee siltä luonnostaan, jonkinlainen arkisuus kuuluu aina sen puheenparresta, ikään kuin koiran maailmankuva olisi liian synkeä mahdollistaakseen korupuheisuuden, avoimen iloisuuden tai kahlitsemattomat tunne-elämykset. Liki käpälin kosketettavalla tavalla karujen elämänkokemusten ja menetysten synnyttämä surumielisyys painaakin vanhusta; tietyistä ärsykkeistä se ilmentää olevansa jopa hillityn pessimistinen. Se on ensisijaisesti hyväntahtoinen, joskus jopa ylihuolehtivainen, mutta toisaalta myös taipuva erakkomaisuuteen, joka ei salli sen kehittää pitävimpiä suhteita kehenkään. Omalla tavallaan Lessu on jopa enigmaattinen, joten siitä saatava vaikutelma saattaa jäädä ystävällisestä ulosannista huolimatta tuntuvan viileäksi.

Jo hieman vanhemman polven Soturittarena Lessu on laumansa keskuudessa vähintään kasvotuttu, joskin useimmat ovat vaihtaneet sen kanssa sanan tai pari. Suurimman osan ajastaan narttu kuluttaa kuitenkin huoltaen satamaa ympäröiviä ansoja vain harvemmin reviirin keskiöön kulkeutuen, joten lopultakin se kantaa Soturittarien keskuudessa vallan vähänläntää mainetta. Jotkut laumatoverit saattavat pitää sitä jopa epäilyttävänä, sillä Lessu on tuonut julki huolensa lauman aatteiston ajautumisesta täyteen misandriaan, urosvihaan, jonka se pelkää ennen pitkää käyvän lauman omaksi turmioksi.
Muualla Japanissa Lessua ei oikeastaan tunneta. Se antoi toki oman panoksensa Alppien vartijoiden kanssa käytyyn kahakkaan ja siltä osa-alueelta se saatetaankin tuntea soturina, jota ei ainakaan ikänsä puolesta tule aliarvioida.

Lessulla on paimenkoiralle tavanomaiset mittasuhteet; se on melko raajava, mutta selvästi korkeuttaan pitempi, kaikkineen varsin sopusuhtainen paketti. Se on jäntevä, sopivan lihaksikas ja omistaa pitkän, kolmasosastaan selvästi kaartuneen hännän. Colliemaiseen tapaan sillä on siro kallo ja pitkä kuono, maltillisen kokoiset ja rahdun vinot silmät sekä puolipystyt korvat, jotka rotumääritelmään suhteutettuna edustavat kuitenkin hieman väärää mallia; sen sijaan, että ne olisivat selvästi kolmasosaltaan taittuneet, niiden profiili on nimittäin selvästi kaareva, vailla erottuvaa kulmaa, minkä lisäksi näyttelytuomari voisi sanoa niiden sijoittuneen liian kauaksi toisistaan ja olevan muutoinkin aivan liian ryhdittömät. Useimmiten koira pitääkin korviaan kevyesti sivuille taitettuna, mikä vain syventää siitä heijastuvaa alakuloista vaikutelmaa, jota ei liiaksi haasta edes kuonolla monesti karehtiva hymy. Lessu kantaa itseään rennosti, turhia luimistelematta tai laisinkaan pröystäilemättä, mutta aistimus jäädäkseen tulleesta murheesta välittyy kauas sen olemuksesta.

Väritykseltään collie on keskitumma soopeli vähäisellä mustalla. Valtaväri sen turkissa on kuitenkin iän ja elämän harmaaksi tahrima valkea, joka rakoaa vain päässä, niskassa, selässä ja hännässä; kurkku, rinta, lavat, raajat, vatsa ja hännänpää ovat valkeat.
Lessun pohjavärissä on vaihtelua vain hiukan. Kasvot sillä ovat selvästi muuta turkkia vaaleammat, minkä lisäksi sen kuono ja silmien ympärykset ovat selvästi harmaantuneet, kun taas korvissa turkki on väriltään huomattavasti lämpimämpää sävyä. Mustaa Lessulla on silmiensä ympärillä, otsassa, korvissa, täplinä kulmakarvoissa ja leveämpänä raitana molemmin puolin kaulansivua.

Lessun havaittavin tuntomerkki on sen takkuinen, kauhtunut ja paikoin kokonaan pois kulunut pitkä turkki. Varsinaisia näkyviä arpia sillä ei ole lukuun ottamatta kurkussaan pystysuuntaisesti kulkevaa valkoista juomua, josta näkyy tikkauksen jäljet. Sen oikeassa kyljessä on iso, epätasaisen muotoinen karvaton laikku, kuin myös niskassa, kurkussa ja vasemmassa lavassa. Monesta muustakin kohdasta turkki on selvästi kulunut ja haluton kasvamaan takaisin kunnolla, minkä lisäksi collien karva on kosketettaessa hyvin karkeaa ja huomattavan kuivaa. Huonon turkinlaadun vuoksi Lessu palelee herkästi ja on jokseenkin normaalia alttiimpi haavoittumiselle, joten minkään sortin ihmeenä ei voida pitää sitä, että se on kaikki nämä vuodet pitänyt mukanaan ihmisiltä joskus saamaansa loimea. Jämäkästä kankaasta ommeltu suojavaate peittää koiran kaulan, kurkun yläosan, lavat, kyljet, selän ja lonkat. Paremman liikkuvuuden mahdollistamiseksi kangas on erilaista, pehmeämpää ja joustavampaa lapojen ja lonkkien kohdalla. Värimaailma vaatetuksessa on harmaanpunainen, kirjava. Kankaankappaleet ovat kutakuinkin symmetriset molemmin puolin.
Lisäksi Lessulla on etujaloissaan tummanpunaruskeat nahkasuojukset. Molempien vaatekappaleiden pukeminen on verrattain helppoa omatoimisestikin, mutta onnistuu toki helpommin jonkun avustuksella. Loimea Lessu pitää yllään aina talvisin, kesäisin lähinnä tilanteen sitä vaatiessa; etujalkojen suojuksia se pitää vain taistelutilanteissa.

Koiran silmät ovat tummanruskeat, anturat, kynnet ja kirsu taasen mustat.

Vaikka ensivaikutelma Lessusta saattaakin olla jotakin sellaista, joka ei kaikenlaisen vihamielisyyden puutteesta huolimatta niinkään rohkaise tutustumaan pidemmälle, joka saattaa antaa kuvaa jopa tylsämielisestä menneisyytensä vangista, on vanha paimenkoira lopultakin vain hyväsydäminen olento, jolla on hyvin pasifistinen ajatusmaailma. Se ei ole tahallaan luotaantyöntävä tai syrjäänvetäytyvyydessään niin ääripäinen, että hermostuisi jokaisesta kolhusta jylhässä, vaalitussa yksinäisyydessään, jota se niin kovin tuntuu syleilevän. Ei; kaikessa on loppujen lopuksi kyse koiran työteliäästä luonteesta, introverttiudesta ja jonnekin niin kovin, kovin syvälle selkärankaan asettuneesta menetyksenpelosta. Onhan se loppujen lopuksi vain ymmärrettävää, että kun on menettänyt niin paljon, haluaa pysyä etäällä suojellakseen sydäntään uusilta suruilta -- siltä viimeiseltä sellaiselta, joka rikkoo vaivalla ylläpidetyt raamit. Onpa se sitten tässä tilanteessa siunaus tai ei, varsinainen luottamuspula ei kuulu Lessun tunnevarastoon, mutta ymmärrys melko herkästä taipumuksesta kiintymiseen vain lyö lisää polttoainetta collien tarpeeseen pysytellä mahdollisimman yksin.

Lessulla on nöyrä, avomielinen ja vaatimaton arvomaailma. Se on hyvin pitkälle täysin kunnianhimoton ja miltei kammoaa sitä painavaa taakkaa, joka on yhtään suuremman vastuun hinta. Se on nimittäin suorastaan piinallisen vastuuntuntoinen ja jos se sattuukin jonkun luottamuksen pettämään, kokee se lähes sisäsyntyistä tarvetta rangaista itseään moisesta. Varsinaiseen fyysiseen itsetuhoisuuteen Lessu ei ikinä sorru, mutta henkinen ruoskinta on sitäkin lujempaa; collie ei esimerkiksi ole koskaan pystynyt antamaan itselleen anteeksi sitä, ettei kyennyt pelastamaan sielunkumppaniaan Oliveria taikka auttamaan heidän ihmistään ulos tulipalosta. Niin vaatimaton kuin se siis onkin ulospäin ja niin helposti kuin se vähättelee omia saavutuksiaan osaamatta tuntea niistä juuri ylpeyttä, se itse vaatii itseltään jokaisena elämänsä hetkenä enemmän kuin on ehkä edes tervettä.
Silti Lessussa kuitenkin on aimo annos myös rentoutta; paljon elämässään kokenut vanhus ei toden totta ole se, joka hermostuu yhdestäkään pikkuasiasta. Keskiarvoisesti sen hermot ovat suorastaan lehmämäisen pitkät ja päällepäin se osaa pitää itsensä hillittynä ja päänsä kylmänä suurenkin paineen alaisuudessa; ne ovat ne hetket kun pälkähästä on päästy oman rauhansa suojasatamaan jolloin demonit hyökkäävät ja saavat koiran kyseenalaistamaan kaiken saavuttamansa.

Lessu on realisti, mutta kokemukset ja herkkä alttius huolestua ovat tehneet siitä jossain määrin myös pessimistiseltä vaikuttavan luonteen, sillä taipumus pelätä pahinta on siinä syvällä. Tämä pahimmanpelko on kuitenkin omiaan tekemään Lessusta pidättyvyytensä ohella tarpeen niin vaatiessa myös avoimen auttavaisen, lämminhenkisen ja lohduttavan, ja jos joku toinen sille murheittensa kantta avaa, se ei hevin kieltäydy auttamasta; missään nimessä se ei tahdo oman ajoittain synkeän ajatusmaailmansa tarttuvan kehenkään muuhun. Se toivoo vain hyvää heille, jotka eivät ole antaneet syytä muuhunkaan, eikä se ole kostonhimoinen väärintekijöitäkään kohtaan. Se ei unohda, ei aivan ehkä anna anteeksikaan, mutta pitäytyy jatkamasta verta valuttavalla linjalla silkastaan vakaista pasifistisista uskomuksistaan; silmä silmästä -periaate on collien mielestä äärimmäisen huono valinta. Vähintään yhtä huono on tosin myös toisen posken kääntäminenkin, kun koira kaikenlaisesta hyväksikäytöstä melkein liiankin tietoiseksi tultuaan kokee, että myös puolustautuminen on tärkeää. Siksipä, riippumatta kostonhalun puutteesta, se on kyllä valmis puuttumaan jokaiseen havaitsemaansa väärintekoon, suojellen, puolustaen, tehden voitavansa parhaimpansa mukaan, eikä sisukkaaksi kuvattavaa collieta ole helppoa saada perääntymään minkäänlaisesta koetoksesta. Niinpä jotkut tietävätkin, että laumasuhteista välittämättä resuisen vanhuksen puoleen voi kuka tahansa kääntyä omien murheidensa kanssa, ilman huolta torjutuksi tulemisesta. Se tekee kyllä parhaansa -- vain parhaansa, aina.

Ikä on hidastanut koiraa vain vähän. Se on yhä sangen kovassa kunnossa, minkä lisäksi suuren osan siitä, minkä se ehkä fysiikassa menettää, se osaa korvata kokemuksella. Huolimatta pasifistisesta elämänasenteestaan se osaa vastata tuleen tulella ja kykenee riittävän äärimmäisessä tilanteessa tappamaankin, mutta elämää ylenkatsovasta nihilististä se on edelleen kaukana. Katumus vaivaa sen mieltä siltikin vain harvakseltaan, sillä osin jo elämänkokemuksensa kautta se tietää, ettei jokainen moraalin tuolle puolelle osittainkaan horjahtanut sielu ole pelastettavissa tai joka ainoan pahiksen sydänalaa riivaa vain tuntemus yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja ymmärryksen tuolle puolen vajoamisesta. Moraaliltaan yhä vähintään suhteellisen hyvällä mallilla oleva collie on kuitenkin niitä henkilöitä, jotka mieluummin rampauttavat uhan kuin antavat oikeasti sen viimeisen iskun -- asenne, jonka oikeudellisuudesta voi olla vähintään kahta mieltä.

Teistiseltä näkemykseltään Lessu lukeutuu ateistiksi, vaikkakin jonkinlainen haave kuolemanjälkeisestä elämästä kuvastuukin siitä hetkittäin; silloin, kun mieltä painaa huoli ja toinenkin ja takaraivossa kytee uhka loppuunpalamisesta, se saattaa puhua yksinään edesmenneelle puolisolleen. Se ei silloin usko saavansa apua yhdeltäkään hengeltä tai aaveelta, vaan ajatusten jäsenteleminen ääneen auttaa sitä käsittelemään elämänsä ongelmakohtia joutuisammin.

Yli 156 kuukautta: kolmetoista vuotta. Se jo itsessään on pitkänä pidettävä elämäntaival yhdelle koiralle, yhdelle elämälle iloineen ja suruineen. Siispä jo pelkästään ikänsä puolesta Lessu on nähnyt paljon hylkäystä, luottamusta, rakkautta ja menetyksiä. Kun se sisaruksineen syntyi Ejweiste -kenneliin Japanin pohjoisosissa, edellytykset elämälle olivat samanmoiset kuin jokaisen vastuullisen kasvattajan koirilla, mutta valitettavasti Lessun elämä kääntyi liki päälaelleen jo hieman sen parivuotispäivän jälkeen: muuttunut elämäntilanne aikaansai sen, että koira tuli omistajiensa hylkäämäksi. Vielä tuolloin nuori koira oli luonteenlaadultaan jotensakin naiivi, kokematon ja yhä täynnä helpon elämänsä herättämää hyväuskoista lojaliteettia. Sen vuoksi narttu ei saattanut ymmärtää kohtaloaan, luullen omistajiensa vielä palaavan, mikä sai sen jättäytymään hylkäämyksensä keskiöön - pienen japanilaiskaupungin syrjäseuduille - useiksi viikoiksi. Sinä aikana se joutui ilkeämielisempien katukoirien kiusaamaksi ja pilkkaamaksi, ja vaikka Lessulla olikin matkassaan riittävästi tuuria välttyäkseen kaikkein karvaimmilta mahdollisilta kokemuksilta, alkoi sen luonteenlaatu merkittävästi synkentyä.

Oliver-niminen rotutoveri Lessun lopulta pelasti. Se hieman syrjäisempi huoltoasema, jonka lähettyville Lessu oltiin tylysti jätetty, kuului kaikeksi onneksi Oliverin ja tämän omistajan lenkkipolulle, mikä mahdollisti kahden collien välille syntyvän siteen. Heti silloinkaan narttu ei vielä myöntänyt itselleen tulleensa aiempien omistajiensa hylkäämäksi, mutta yhtä kaikki sitä vaivasi luottamuspula aina kun Oliverin omistava ihmisnainen yritti sitä lähestyä; rotutoverinsa se sen sijaan päästi helposti liki. Lopulta uros onnistui saamaan totuuden uppoamaan Lessun tajuntaan, eikä enää niinkään pitkää aikaa kulunut siihen, että se suostui seuraamaan Oliveria ja tämän ihmistä heidän kotiinsa. Naisen suhteen se oli kuitenkin yhä etäinen, oli, vaikka lempeämielinen ihminen lopulta adoptoi yksinäisen collien ja avasi tälle kotinsa, kohdellen Lessua samalla kärsivällisyydellä ja ystävällisyydellä kuin Oliveriakin.
Lopulta se tepsi. Lessu vaali sielussaan yhä varautuneisuutta, joka sai sen viihtymään paremmin ulkona kuin sisällä, mutta enää se ei pistänyt pahakseen naiselta saamiaan hyväilyjä ja ennen pitkää jakoi lojaliteettinsa tällekin.

Silloin Lessu eli elämänsä kulta-aikaa, joka sen tietämättä oli jättäytymässä valitettavan lyhyeksi. Sinä aikana Lessu ja Oliver ehtivät kuitenkin saada yhden pentueellisen verran perheenlisäystä, josta molemmat tuoreet vanhemmat toki olivat kovin onnellisia; sen kahden vuoden yhteiselon aikana he olivat kehittäneet välilleen lujan, miltei symbioottiselta vaikuttavan suhteen, sielunkumppanuuden suorastaan. Oliverin ystävällinen ja varaukseton asenne oli Lessulle päivittäin terapiaa vertaansa vailla, ja sen saman asenteen ilmeneminen myös pennuissa sai nartun aina erinomaiselle tuulelle. Edes lapsosten muuttaminen lopulta omiin koteihinsa ei surettanut Lessua liiaksi -- olihan sillä Oliver, olihan heillä toisensa.
Se kaikki oli kuitenkin tuomittu loppumaan, äkkiarvaamatta ja tylysti. Ensiksi kohtalon iva vei Oliverin omistajan hengen, eikä niin pitkän ajan päästä siitä myös Oliverin itsensä. Ihminen kuoli oikosulun saaneen sähkölaitteen sytytettyä heidän kotitalonsa palamaan keskellä pimeintä yötä; tragedia, josta Oliver ja Lessu selvisivät vain siksi, että olivat sen yön ulkona. Koirat itse eivät mahtaneet tapahtumankuluille mitään, ja kun syrjässä sijaitsevalle tontille lopulta kurvasi parikin paloautoa, ambulanssi ja poliisiautokin, talo ihmisineen oli jo mennyttä.

Lessu ei kestänyt sitä. Oliver olisi halunnut jäädä viipyilemään paikalle, jos ei uskollisuudesta niin sitten pelosta tuntematonta kohtaan, mutta lopulta Lessu sai vakuuteltua uroksen liikkeelle; sillä niinhän se oli, täällä ei enää ollut heille muuta kuin kipeitä muistoja.
Sen jälkeen colliekaksikko eli katuelämää, jonka käänteissä luonteeltaan lujatekoisempi Lessu sai useasti puolustaa rajattoman lempeää puolisoaan pahantahtoisemmilta kulkijoilta. Vaan kerran kävi niin, ettei Lessu ehtinyt hätiin ajoissa. Kokemus on vielä yhäkin traumaattisinta, mitä narttu on koskaan kokenut, eikä se toki ihme ole: kukapa koskaan tahtoisi nähdä rakkaimpansa lohduttomassa kunnossa niin paljon isomman pahantekijän kynsissä? Sen näyn kanssa Lessu kuitenkin joutui silmätysten ja kaikeksi tuskakseen liian myöhään. Kun se lopulta onnistui häätämään vaaleaturkkisen irlanninsusikoiran paikalta, Oliver oli hengissä enää vaivoin.
Lessu viipyi uroksen ruumiin vierellä aina siihen asti, kun viimeinen henkäys nousi tämän kurkusta, ja vielä hieman pidempäänkin kuin toivoen, että kärsivällinen odotus palauttaisi elämän noille rakkaille kasvoille ja saisi lämpimän sydämen taas sykkimään.
Vaan eihän siinä niin käynyt. Lopulta Lessu kaivoi rakkaalleen haudan omin käpälin.

Miltei vuosi Oliverin kuoleman jälkeen lipui ohi kuin sumussa ja yhä vieläkään Lessu ei muista tarkoin, miten päätyi löytöeläinten suojakotiin ja sieltä yllättäen tulipalossa kuolleen omistajansa veljen hoteisiin. Jollain tavalla ennen eläinkodista heräämistään se kuitenkin joutui pahoinpidellyksi; siitä koiralle on jäänyt muistoksi tikattu arpi kurkkuunsa. Se itse ei muista, oliko haavan sille aiheuttanut koiraeläin se sama irlanninsusikoira, joka tappoi Oliverin, vaiko joku muu.
Miehen kanssa se eli varsin keskipaksua elämää useiden vuosien ajan, ja juuri tältä ihmiseltä Lessu sai loimensa, jota alkoi tarvita turkinlaatunsa huononnuttua merkittävästi löytöeläinkodissa tehdyn sterilointileikkauksen jäljiltä.
Ennen pitkää Lessu kuitenkin jätti ihmisen, tällä kertaa täysin omatoimisesti. Elämä kaupunkien välittömässä läheisyydessä muistutti sitä liian kipeästi Oliverista, mikä kävi collielle lopulta täysin sietämättömäksi.

Uusia maisemia hakiessaan nyt kahdeksan vuoden ikään ehtinyt, reissussa merkittävästi rähjääntynyt collie löysi itsensä Miyagin prefektuurista hylätyn sataman kupeesta. Aluetta asuttava villikoiralauma, Soturittaret, veti oikeudenjanoisen koiran yllättävänkin nopeasti imuunsa, kun collie aivan liian monta murheellista tarinaa kuultuaan päätti jäävänsä joukkiolle jatkoksi, avuksi, parhaimpansa mukaan suojelijaksi. Kuin kohtalon ivasta myös yksi sen tyttäristä oli monien kommellusten jälkeen päätynyt osaksi samaa joukkiota, ja joutuessaan vastentahtoisesti kertomaan lapselleen Oliverin kohtalosta, Lessu ei olisi mitenkään voinut arvata tulosta: elämänsä kaltoinkohtelema tyttö omistautui äitinsä mielestä suorastaan järkyttävän yksioikoisesti kostolle. Näkemyserot saivat heidät lopulta riitaantumaan, mikä ajoi vartijaksi nousseen Lessun kauemmas sataman ydinalueilta, päätoimisena tehtävänään satamaa ympäröivien ansojen huoltaminen ja rakentaminen.

Nyt Lessusta on tullut isoäiti tyttärensä tyttärelle. Megairan syntymä kuitenkin vain ja ainoastaan kiristi kaksikon välejä, sillä yhäkään collie ei saata hyväksyä tyttärensä katkeroitunutta, kostonhimoista asennetta, jonka tämä on pelottavan täsmällisesti heijastanut myös omaan lapseensa. Megairasta on tähän mennessä kasvanut varteenotettava kostonsäilä ja kivulias piikki isoäitinsä lihassa; Lessu haluaisi pelastaa sekä Megin että tämän äidin siltä tuhoavalta elämäntaipaleelta, jolle nämä ovat ajautuneet, mutta se ei tiedä ollenkaan, miten.

Koska Japania ravisuttanut mullistus vaikutti lähinnä maan eteläosiin, Soturittarien parissa jo vuosia asunut collie ei kärsinyt siitä käytännössä alkuunkaan. Huomattavasti enemmän sen mielenvoimia on verottanut aiemmin mainittujen hankalien perhesuhteiden ohella alppilaisten suorittama hyökkäys satamaan.

Lihasvoima 3/5
Purentavoima 3/5
Hyppyvoima 2/5
Nopeus 3/5
Ketteryys 3/5
Kestävyys 3/5
Kivunsietokyky 3/5