---

Vasen | Oikea | Arpikartta (tulossa)

Säkäkorkeus 52 cm, paino 19 kg.



Perinteisen pystykorvan tavoin Svarradyrnin rakenne on neliömäinen. Sen jalat ovat pitkät suhteessa selän pituuteen, mutta yhtä kaikki mittasuhteet ovat sopusoinnussa keskenään, eikä nartun selkä vaikuta häiritsevän lyhyeltä tai jalat liioitellun pitkiltä. Yleiseltä olemukseltaan ruskoturkki ei ole mainittavan siro, vaan ennemminkin sopivan lihaksikas ja muodoiltaan kohtalaisen tasapaksu; vatsalinja on kurottuva ja jalat paksut, rintakehä ehkä jopa hienoisesti liian syvä. Svarradyrnin tassut ovat neliömäiset ja se omistaa keskimittaiset, paksut kynnet.
Tavanomaiseen shikokutyyliin narttu omistaa otsasta selkään ylttävän irokeesimaisen harjaksen, joka hieman persoonallisempaa tyyliä edustaen koostuu pehmeästä ja kevyesti laineilevasta ja keskivertoa jonkin verran pidemmästä karvasta. Otsatukan kohdilla karvat taipuvat huomattavasti alas ja eteen, mutta karvanjuurien jäykkyys aikaansaa sen edun, ettei harjas valu silmille. Svarran kohdalla irokeesi ylttää lapaluiden taakse, missä se ohenee ja kapenee sulautuen lopulta osaksi selkäkarvoja.
Svarradyrnin silmiinpistävimmät ulkomuotoseikat löytyvät sen päästä; sen korvat ovat lyhyet, vain noin puolet normaaliksi mielletystä korvanmitasta, ja nartun hampaat ovat perin sekalaiset; sen kulmahampaat ja yläetuhampaat työntyvät huulten alta selvästi ulospäin. Myös poskihampaissa on epätasaisuuksia, mutta kovin huomionarvoisia ne eivät ole.
Shikokun keltaisten silmien kapea muoto korostaa sen kasvoilla miltei naamion lailla lepäävää kyllästynyttä ärtyisyyttä.

Ruskeankirjavan värityksensä puolesta Svarradyrn on helposti tunnistettavissa kogaksi. Sen turkkia kirjoo tumma punaisenruskea, harmaaseen taittuva tumma ruskea, tumma kastanjanruskea, oranssinruskea ja muutamat beigen eri sävyt. Värityksen osalta nartun varmin tuntomerkki on kontrasti sen etuosan ja takaosan värimaailman välillä; noin keskivartalon puolesta välistä kastanjanruskea liukuu likaiseen beigeen, joka kattaa aukottomasti koiran takajalat ja hännän. Sen kehossa on ympäriinsä läiskämaisia kuvioita, jotka kasvoilla, kaulassa ja etujaloissa ovat pohjaväriä tummempia ja takajaloissa ja hännässä puolestaan vaaleampia. Koiran etujalkojen sisäsyrjät ovat vaaleammat kuin ulkosyrjät, ja sen silmien ympärillä, otsaharjaksen kärjessä ja ranteiden etuosissa on miltei mustaa ruskeaa. Shinobiluopion pigmentti on hailakanruskeaa kaikkialta muualta paitsi kirsusta, jossa väriä rikkoo muutama tummempi läiskä. Sen kynnet ovat saman väriset kuin polkuanturatkin.
Turkinkuviot ovat molemmin puolin kutakuinkin symmetriset.

Arvitta narttu ei elämässään ole onnistunut säästymään. Sen ihossa on lukuisia pieniä arpia, mutta huomattavimmat jäljet sijaitsevat sen keskiselässä, kaulassa, vasemmassa ranteessa, oikeassa lonkassa ja lavassa sekä kasvoissa.

---

Yhtä väsynyttä katsetta, ärtynyttä olemusta ja juroa vähäsanaisuutta; niitä on Svarradyrn pääpiirteiltään. Yhtä aikaa vakava ja vakaa ja räjähtävän raivokas shikoku vaikuttaa kaiken kaikkiaan siltä, ettei ole myynyt ainoastaan maataan, vaan sielunsa ja perheensä sen mukana, eikä se kuvaus toden sanoen ole kuin totuudenmukainen. Svarradyrn kantaa yllään ristiänsä, joka on niin raskas, ettei sitä voikaan kuljettaa ensiksi jostain laidastaan luhistumatta, ja sen paino heijastuu harjasniskaan huonosti nukuttuina öinä, turhautuneena epätoivona ja haluna olla kiintymättä enää kehenkään. Tehtyään synnyinkodistaan itselleen horisontissa häämöttävän vankilan ja omaansa verensekaisella raivolla takaisin vaativan kirouksen, narttu on kulkenut eteenpäin lähinnä alassuisella taipaleellaan, milteipä sekunti sekunilta tietoisempana rinnassaan tuskaisena hakkaavasta sydämestä.
Ja kuitenkin kirjava on vapaampi kuin kaiketi koskaan aiemmin elämässään. Se katsoo tekemäänsä suurta ja tuhovoimaista päätöstä silmiin kavahtamatta, mielessään lujuus ja voima ja tahto, eikä kadu sekuntiakaan kogille uskollisen elämäntaipaleensa hylkäämistä. Valintansa suhteen Svarradyrn onkin rehellinen; se on omistanut itsensä kostolle, eikä kyseenalaista siirtonsa oikeellisuutta. Siitä harvemmin puhutaan ääneen - Svarradyrn välttelee aihetta parhaansa mukaan tunnereaktiivisuutensa tähden - mutta se tiedetään, kuten tiedetään sekin, että koiran puhuminen pois itsetuhoiselta kohtalonpolultaan on yhtä tyhjän kanssa.

Vieraiden seurassa Svarradyrn kuuluu niihin henkilöihin, jotka antavat mielellään kanssaolijan määritellä tapahtumankulkujen ja keskustelun suunnan. Se on vaitonainen ja puhuessaan käyttää tavanomaisimmin monotonista äänenpainoa, vaikkakin karkeat suuttumuksensävytkin ovat perinpohjaisen tuttuja. Narttu ei huuda käytännössä koskaan - se on tottunut pitämään matalaa profiilia eikä korota ääntään lainkaan mieluusti - mutta sen kurkunkannet jännittyvät tuon tuostakin tuomaan ulos varoittavaa sihinää, ähinää ja puhinaa. Svarradyrn ei myöskään pelkää ryhtyä fyysiseksi, mikäli pelkät sanat eivät kuumenevassa tilanteessa riitä, eikä se karta liata tassujaan tai satuttaa kanssaolijoitaan pelkän varomattomuuden tähden jos niikseen tulee. Niin sanottuna no-nonsense -persoonana Svarradyrn on puuduttavan huumorintajuton ja lähestulkoon aina ainoastaan ärsyyntyy leikinlaskusta ja niin sanotusti "häiritsevän huolettomasta elämäntyylistä". Varsinaisesti kyse ei ole siitä, ettäkö narttu halveksuisi ilakoivuutta ja kevytmielisyyttä tai pitäisi tällaisia elämäntapoja huonoina tai typerinä, vaan pikemmin siitä ettei se sellaiseen osaa samaistua oman mielenlaatunsa ollessa aivan toisaalta. Pohjimmiltaan Svarradyrn on ehkä jopa yllättävän sopuisa, mikä ilmenee myös pelkona vihanpitoa kohtaan; nähtyään, kuinka inho ja halu tuhota voi jatkua ilman päteviä todisteita sukupolvelta toiselle periytyen, se mielellään välttää aiheettoman vihamieheilyn. Tästä syystä shikokua itseään ahdistaa kovasti nykyinen tapansa reagoida voimakkaasti ärsytykseen, mutta yritykset tämän luonneominaisuuden hillitsemiseksi ovat toistaiseksi epäonnistuneet.

Entisenä kogana Svarradyrn on hyvin kykenevä tappamaan. Se on vienyt hengen jo riittävän useasti turtuakseen siihen, ja jokin koiran synkenneessä sielussa kenties jopa janoaa tappamista, mutta luja päätös estää ruskoturkkia päättämämästä kenenkään muiden, kuin igojen ja kogien elämää. Poikkeuksia nykyinen kapinallinen saattaa tehdä riittävän näytön edessä, vaan sen pääasiallinen elämäntehtävä - mahdollisimman monen shinobin hautaaminen - herättää tietynlaisen piittaamattomuuden muita väärintekijöitä kohtaan; joku muu huolehtikoon niistä. Ei tosin ole mahdotonta, että se oikeudentuntoisuus, jota entinen shinobi sielussaan kantaa, saisi sen poikkeamaan päämäärästään hetkeksi ja vaatimaan pölkylle myös jonkun muun päätä. Svarradyrn pitää tietyllä tavalla lakia ja yhteisiä sääntöjä tärkeinä, mutta epäröi monesti suurien päätösten edessä harhautuessaan ajattelemaan kenties liiaksikin päätösten varjopuolia ja niiden kaikkia mahdollisia vivahteita.
Svarradyrnin luonteessa elää vahvasti myös vastuuntuntoisuus. Se on valmis kohtaamaan tekojensa sanktiot pystypäin kun aika koittaa, mutta toisaalta omistaa kenties liian heikon itsetunnon puolustaakseen omia valintojaan kovin tehokkaasti. Vaikkei se epäile tekojaan tai koe valinneensa väärin, kumpuavat sen reaktiot enemmänkin tunteista kuin loogisesta päättelystä, minkä vuoksi itsensä perusteleminen voi käydä nartulle vaikeaksi.

Svarradyrn on epäileväinen kaikkea uutta ja vierasta kohtaan. Se tarvitsee aikansa totutella johonkin jonka kanssa ei aiemmin ole ollut tekemisissä, mutta harvemmin antaa harmittomammille asioille - kuten seksuaaliselle suuntautumiselle, henkilökohtaisille elämäntavoille ja tottumuksille - suurta sijaa omissa pohdinnoissaan. Shikokun luonne on hieman kylmä, eikä se ole mitenkään erikoisen empaattinen; se hyväksyy liki kaiken, jos asiasta ei tehdä sen mielestä liian suurta numeroa.

---

Elämänsä alkutaipaleilla perin tavanomaista shinobinelämää kahden veljensä kanssa viettänyt Svarradyrn omistaa melkoisen yksinkertaisen lapsuuden. Ensimmäisenä vuotenaan sen ei niinkään tarvinnut kantaa huolta huomisestaan sen enempää kuin mitä shinobin sodantäytteiseen elämään jo sisäsyntyisesti kuuluu, ja toisin kuin moni muu synnyinlaumansa jäsen, se välttyi autuaasti myös menettämästä ainoatakaan perheenjäsentään lukuisia vuosia jatkuneen aatesodan kyltymättömiin hampaisiin. Perheen vähäisistä konflikteista vastasi korkeintaankin vain Svarradyrnin toinen veli Runihura joka, toisin kuin siskonsa, omisti vain äärimmäisen vähän motivaatiota kunnon shinobiksi tulemisen suhteen, ja aiheuttikin uppiniskaisella ja piittaamattomalla asenteellaan melkoista päänvaivaa perheelleen ja kaikille läheisilleen. Samalla Runihura kuitenkin lietsoi siskonsa ehtymätöntä tarmoa, eikä ironinen kontrasti kai olisi voinut olla paljoa suurempi Svarradyrnin selvitessä shinobikoulutuksesta muitta mutkitta erinomaisin arvosanoin siinä missä velipoika kulutti koulutustunnit lähinnä haukotellen ja oppitovereitaan laiskasti silmäillen -- eikä valmistunutkaan ajallaan. Svarradyrn tuskin saattoi väittää, ettei olisi nauttinut vanhemmiltaan osakseen saamastaan suosiosta, jota veljen leväperäisyys vain korosti, ja niin se jatkoi nuoruuttaan jatkuvan opiskelun ja harjoittelun merkeissä. Nuoruudeninnon ajamana Svarradyrn pyysi erästä laumatoveriaan myös opettamaan itselleen Swing Circle -iskun.

Nartun sisintä sisäsyntyisesti asuttava väkivahva laumalojaalius, jonka yksioikoinen asenne oli niellyt kaiken shinobikoulutuksessa opitun ja omaksunut vaivatta taikauskoisen aatteen tärkeyden, sai ensimmäiset kolhunsa maailmojasyleilevään, loistavasta shinobinurasta haaveilevaan minuutensa, kun Svarradyrn ikäänkuin vahingossa ystävystyi Peatlamina -nimisen laumatoverinsa kanssa. Luottamuksen kaksikon välillä väistämättä syvennyttyä, Peatlamina tuli kuitenkin paljastaneeksi Svarradyrnille jotain, joka kolhaisi kiillotetulla maineella varustetun tynkäkorvan mieltä melkoisesti; Peatlaminan uskollisuus kogia kohtaan pohjasi todellisen lojaliteetin sijaan pelkkään tottumukseen, pelkoon ja perhesiteisiin, eikä ystävä pystynyt edes vastaamaan kieltävästi Svarran lähestulkoon rukoillessa tätä vakuuttamaan etteihän tämä sentään ollut lähtöä ajatellut. Tieto karusta totuudesta sai nartun ensiksi suuttumaan sydänystäväkseen lyhyessä ajassa nousseelle nartulle melkoisesti, mutta kun ystävä sielunsa kaiherruksen ajamana lähti laumasta ennen kuin igojen ja kogien yllä jo kauan karehtinut sodantuntu ehti todella kastella kahden toisiaan vihaavan lauman maat vereen, tulevaisuudenlupauksena tunnettu narttu tunsi putoavansa tyhjiöön. Sen omatunto kolkutti; Peatlamina oli vannottanut ystäväänsä pysymään vaiti lausumastaan arkaluontoisesta paljastuksesta, ja tynkäkorva olikin tehnyt sen, mutta kuulemansa tuohduttamana ensiksi katkaissut välinsä masennusoireita ilmentäneeseen tummaturkkiin likipitäen kokonaan. Nyt ruskoturkki joutui vastentahtoisesti heräämään siihen, kuinka moinen jyrkkä ehdottomuus saattoikaan kostautua, sillä tottahan se tiesi, millainen riski oli elää petturina, ja tajusi kuinka vähän halusikaan Peatlaminan kärsivän petturitekonsa julmista seuraamuksista -- etenkin kun Svarradyrn koki itsensä väkisinkin osalliseksi tapahtumaan. Olisiko Peata jäänyt ystävällisemmän ja ymmärtäväisemmän vastaanoton myötävaikutuksesta, oliko Svarradyrnin tylyys toiminut viimeisenä arkunnaulana? Niinpä, vaikka Svarradyrn osallistuikin sotaan ja selvisi siitä hengissä, se joutui toteamaan kogaa kohtaan tuntemansa lojaliteettin nahistuneen, kuihtuneen, jopa hiljalleen kuolevan jonkin kalvavan ja kauhistuttavan syödessä koganarttua sisältäpäin. Kaikki se, mitä Peatlamina oli sanonut tämän aatesodan järjettömyydestä, kaikki se mitä verenperimäänsä kohtaan piittaamaton velikin oli suustaan päästellyt, vaivasi koiraa jokaisena yönä uhaten jopa ajaa sen hulluksi. Kaiken lisäksi Runihura oli vieläpä kadonnut, mikä shinobien kielessä oli kutakuinkin yhtä kuin kuollut, ja kadottuaan jättänyt jälkeensä ikävän; oli suorastaan ihme että sisarukset merkittävine eroineen olivat tulleet keskenään toimeen, vaan niin asia yhtä kaikki oli ollut. Joten oliko tässä todellakaan mitään järkeä, tässä jatkuvassa kuolemanvaarassa elämisessä ja vihanpidossa vain sen tähden, että sitä samaa vihaa oltiin katseltu näillämain monien vuosien ajan? Miten kukaan saattoikaan pitää niin tärkeänä aatteita ja uskomuksia, joille ei löytynyt vankkaa totuuspohjaa?

Kasvualustansa tähden Svarradyrnin olisi ehkä onnistunut lopulta päästä yli epäilyksistään jatkaakseen aloittamaansa elämää syntyperälleen uskollisena kogan shinobina, mutta kohtalo päätti toisin: tilanne, joka tuntui jo ennestään miltei mahdottomalta käsitellä, paheni lähes tukahduttavasti Peatlaminan paluun myötä. Ja se paluu... se ei tietenkään ollut vapaaehtoinen siirto lähtönsä kuolettavat seuraukset tietävältä tummaturkilta, ei: Svarradyrnin tärkein ystävä oli tullut kaapatuksi loukkaamansa synnyinyhteisön epäystävälliseen ympäristöön, eikä lopputulema voinut olla kuin yhdenlainen. Svarradyrn oli niin monen muun laumatoverinsa tapaan paikalla sinä katkerana hetkenä, jona sille joskus arasti uskoutunut sielupolo passitettiin turhien uskomusten tähden pois elävien kirjoista, eikä se sydänjuuria mustaava hetki suostuuisi koskaan painumaan unhoon. Svarradyrn koki menetysten jäävän tässä vaiheessa enää täysin marginaalisiksi, kun varjellut aatteet sen sydänalassa kääntyivät täysin päälaelleen.
Jokusen kiduttavan kuukauden ajan narttu vain ja ainoastaan odotti sopivaa hetkeä lähteä, odotti vielä odottamasta päästyäänkin. Se tuskin ajattelikaan enää muuta kuin Peatlaminaa ja kadonnutta veljeään, ja päivä päivältä sen mieli katkertui. Ensiksi tämä karvas luonteenmuutos näkyi tosin vain jonakin sellaisena, jota kogat pitivät väistämättä hyvänä asiana, sillä vihansa ensimmäiset näkyvät säikeet Svarradyrn purki ainoastaan igoihin, jotka se näki aivan yhtä katkerina idiootteina kuin muut kogatkin. Missään vaiheessa kirjava ei kuitenkaan unohtanut omaa, kaikkinälkäistä ja kaiken syövää vihaansa, eikä se ollut kuin ajan kysymys milloin narttu kääntäisi takkinsa näkyvästi kogillekin. Sen viha oli liian suurta, liian vaativaa.

Lopulta shikokunarttu teki sen teon, jota ei olisi nuoruutensa päivinä koskaan uskonut tekevänsä. Vihan ja katkeruuden myrkky sielussaan se käänsi takkinsa yhteisölle, jota vielä kolme vuotta aiemmin oli suorastaan palvonut, ja niin tehdessään se tappoi yhden laumatoverinsa ja miltei päästi hengestään yhden lauman kouluttajistakin. Tämä käänteentekevä päivä valkeni sellaisena kuin muutkin, mutta loppui verenkarvauteen, murskattuihin toiveisiin ja rikottuihin luottamuksiin, kun partioretki rajamaille sai odottamattoman käänteensä. Svarradyrn jätti yllätyksen turvin peittoamansa ja pahasti pieksemänsä kouluttajan henkiin - saman kouluttajan, joka oli tullut nartulle hyvin tutuksi sen oman shinobikoulutuksen ajoilta - vain käskeäkseen tämän viedä lopulliselta kalskahtavan viestinsä eteenpäin.


Tämän jälkeen Svarradyrn kohdisti kurssinsa kohti Kapinallisia, joiden toimintaperiaatteet olivat tulleet sille tutuiksi Japania piiskanneen raivotautiepisodin yhteydessä. Toimintasuunnitelmaansa hioakseen ja itselleen jonkinlaisen tauon antaakseen se päätti jäädä edes hetkeksi lauman suojaan, vaikka kostoksi muuttuneen elämäntehtävänsä vuoksi tiesikin riskeeraavansa paljon muutakin kuin itsensä ja inhosi itseään sen vuoksi -- mikä sille muka oikeutti Kapinallisten julkisivun tahraamisen ruojanvarjollaan? Kogaluopio päätyikin lopulta sopimaan lauman johtajattaren kanssa kuuluvansa heidän joukkoihinsa vain epävirallisesti, eikä Svarran laumalaisuutta tunnustettaisi virallisissa yhteyksissä muiden laumanjäsenten suojelemiseksi ja kogien ja Kapinallisten keskinäisen, jo tulehtuneen, suhteen huononemisen välttämiseksi.

Svarradyrn oli ehtinyt viettää Kapinallisten keskuudessa vasta verrattain lyhyen ajan, kun luonnonvoimat jo sekoittivat hiljalleen uomiinsa asettuneen elämän jälleen joukoksi rosoisia pirstoja. Unenpuutteesta jo muutoinkin rasittunut shikoku erkaantui tällöin ydinlauman keskuudesta, ja vaikka huonolla stressinsietokyvyllä varustettu koira käyttikin tilaisuutta puolittain jopa hyväkseen saadakseen tovin itsensä itsenäiseen rauhoitteluun, eksyi se tarkoituksiaan kauemmas Kapinallisten yhteisöstä. Kiirettä narttu ei silti ole laumansa pariin palaamisen kanssa pitänyt; purkaakseen omiakin paineitaan se puki ylleen vihamielisyytensä viitan pyrkiessään pitämään omalta osaltaan huolta siitä, että pohjois-Japaniin selviävien shinobien joukko olisi huomattavasti pienempi kuin lähtiessä.
Mullistuksen jäljiltä Svarradyrn eli kauan laumattomana, mutta palasi lopulta Kapinallisten luokse vain hiukan ennen lauman tuhoutumista. Se osallistui alppijohtaja Sargen kidnappaukseen ja sairastui monen muun tavoin Turvapaikkaan junailtuun maksatulehdukseen, ja juuri tervehdyttyään joutui vastakkain Hurmeen Hovin kanssa. Se taisteli auttaakseen laumaansa, mutta selvisi vain vaivoin: nyt sillä on edessään pitkä taival vammoista paranemisen parissa.

---

Isä ? (npc), äiti ? (npc)
Veljet Runihura † (Saigola) ja ? (npc)
Veljenpoika Kieran † (Zeralex)




• Epäsiisti hammaskalusto aiheuttaa Svarradyrnille lieviä puhevaikeuksia ajoittain epäselvän ääntämisen muodossa.
• Svarran suhtautuminen koiranlihan syöntiin on avoin. Se ei tapa toisia koiria ruuaksi, muttei koe kannibalismia kummallisuutena.
• Kuvitelkaa tähän pari faktaa lisää koska pelaaja ei niitä jaksa keksiä.