ESTP
Itsekeskeinen • Strateginen • Kunnianhimoinen

Elämän mukanaan tuomien epäonnistumisien ja pettymyksien joukossa, kulkeutui jälleen yksi pentue kivuista kärsineen collien kautta maailmaan. Aikanaan pentutehtailijan koiratarhalle ostettu collie oli väkipakoin astutettu malinoisuroksella, ja sen kummempia tunnesiteitä kaksikon välille jättämättä, tuli maailmaan heidät yhdistävä tekijä - pentue.

Pentujen elämä ei alkanut kovinkaan kummoisesti, sillä vaistomainen turvautuminen emoon oli liki turhaa, sillä elämän koulima collie ei osoittanut pentuihinsa juurikaan kiintymystä, vaan hoiti nuo kuin työpaikan likaisimman työtehtävän - nopeasti ja ajattelematta sen syvemmin. Hiekankirjoisa urospentu jäi vaille kaipaamaansa ylitsevuotavaa rakkautta ja ehdotonta luottamussidettä, kun emon kylmyys jäi tuon muistoihin häälymään häjäväisenä muistona, ja sen sijaan pentu loi lohdutuksekseen tarinan, että emon rakkaus oli olemassa mutta saavuttamattomissa. Valheeseen pohjautuva muisto alkoi rakentamaan itse itseään kun nuori uros erkaannutettiin emästään sisarustensa kera, eikä tuo enää tavannut emoaan.

Elinaika, jonka hiekankirjoisa urospentu vietti sisaruksineen, on melkein unohdettu muisto. Pentu oli kuitenkin kova itkemään emänsä perään, eikä luovuttanut silloinkaan kun muut pentueesta olivat jo unohtaneet emon rakkauden haluamisen. Kauaa ei pentua jaksettu, sillä jatkuva itku ja uikutus herätti levottomuutta läheisissä ruosteensyöttämissä häkeissä, joten tarhan omistaja möi pennun ennemmin kuin tuon muut sisarukset. Pari viikkoa alle luovutusikänsä oli pentu jo matkalla uuteen kotiin. Matka oli pitkä ja kivinen, ja se taittui pennun ollessa häkissä. Urospentu heitettiin muiden urosten kanssa suurempaan häkkiin, joka oli suorastaan täytetty ulosteilla. Vanhemmat urokset olivat kauttaaltaan arpisia ja huonovointisia, mutta pentu ei ymmärtänyt urosten haavojen päälle, sillä tuntematon paikka oli pelottava, inhottava - eikä emo ollut missään.

Pentu sai hyvin pian vanhemmilta uroksilta perin imartelevan nimen - Rääpäle. Koira kasvoi vain huomatakseen, että paikka ei ollut koti - ei kenellekkään, sillä tuo oli luovutettu koirataisteluja pitävälle nuorelle miehelle, joka köyhyyttään tienasi vain taisteluttamalla koiria. Mies ei ollut perin harjaantunut, vaan näki Rääpäleen sopivan taistelukehään yhtä hyvin kuin taistelutarkoituksiin jalostetut yksilöt, joten yritti omatoimisesti typistää Rääpäleen pitkän huiskean hännän. Typistys ei kuitenkaan sujunut - lanka oli huono, eikä tarpeeksi kireällä kuolettaakseen pennun hännän, mutta se repi lähinnä pennun nahan rikki ja vuodatti tuosta verta, ja jatkuva itku ja valitus piti hereillä tuon häkkitovereita, jotka koulivat pennun hiljaiseksi.

Yksinäistä elämää koirien parissa kesti muutamien kuukausien ajan, ja lähemmäs puolivuotias nuorukainen oli liki unohdettu häkkinsä perälle, sillä tuo oli eristetty vanhemmista uroksista alati nousevien taistelulukemien vuoksi, mitkä eivät tehneet hyvää bisnekselle. Rääpäle oli yksin, ja häntää kuolettanut naru oli jo vapautunut irti tuon lihasta, jättäen hännän kuitenkin toimintakyvylliseksi. Hännän kiertävä arpi jäi muistuttamaan tuota epäonnistuneesta typistyksestä.

Hämäräin väkeä kulki vähintään kerran viikossa miehen järjestämissä taisteluissa, mutta kukaan ei tullut katsomaan hallin perukoille hakattua nuorta koiraa, joka kärsi muiden lailla nälästä ja janosta alati, eli omissa ulostuksissan ja haikaili entistä elämäänsä. Tilanteeseen tuli poikkeus, ja kenties koiran suurin elämänmuutos oli edessä, kun köyhä nuori mies löysi tiensä hallin takaosaan koirien luokse. Puolivuotias pentu otti vastaan ihmisen kuin suurimman lahjan, sillä vaikka ei kyennyt luottamaan koiriin jotka olivat painaneet tuon useammin kuin kerran syömään tuon omia ulosteita, oli ihmiset tehneet tuolle vain hyvää - unohtaen hännän typistämisyrityksen.
Nuori pummi, elämän raiskaama ja yksinäisten iltojen tähdittäjä sääli valtaisasti elämän alussa olevaa pentua, joka ei voinut tilanteelleen mitään, ja vapautti tuon löyhästi lukitusta häkistään. Yhdessä, rinta rinnan kaksikko pakeni hallista, sillä haukkuvat koirat jotka olisivat tavanomaisesti ilmoittaneet tunkeilijasta eivät viestittäneet hallin omistajalle mitään, joka oli tottunut koirien haukuntaan öisin ja aamuisin.

Niin alkoi hiekankirjoisen, pentutehtailun tuloksen elämä lemmikkinä. Ensitöikseen pummi nimesi uskollisen ystävänsä Yūjiniksi. Elämä ei ollut helpointa, sillä köyhä nuorukainen karkoitettiin useasti vaihtelevista yösijoistaan ja Yūjin valvoi tuon nukkuvan ystävänsä rinnalla, kasvaen alati suuremmaksi ja vaikuttavammaksi suojelijaksi. He eivät väistäneet sadetta, lunta eivätkä pahimpiakaan myrskyjä, sillä ystävykset seisoivat rinta rinnan ja heidän välilleen tullut side oli suurempi kuin mikään muu. Ihmisellä ei ollut kuitenkaan varaa edes ruokaan, puhumattakaan koiranruuasta, joten Yūjin söi ihmisten jätteitä ja tienvarsille tulleita raatoja. Laumavietti piti koiran paikallaan niin ettei tuo tarvinnut hihnaa, sillä sukupuolesta huolimatta ihminen täydensi Yūjinin äidin jättämää tyhjää tilaa. Siitäkään huolimatta uros ei kyennyt unohtamaan ja olemaan pohtimatta äitinsä äkillistä poistumista tämän elämästä.

He taittoivat matkaa ympäri Japania, ja aikaa Yūjinin syntymästä oli kulunut pian kaksi vuotta, kun toverusten matka keskeytyi. Yūjin jäi japaninmakakien hyökkäyksen kohteeksi heidän poiketessa apinoiden tähdittämällä alueella, eikä reviiritietoinen, paikalle sattunut apina pitänyt näkemästään, vaan hyökkäsi yläilmoista koiran selkään, repien rikki tuon sään ja olat. Apinalle ei kuitenkaan riittänyt koiran selän haavoittaminen, vaan tuon hampaat repivät auki tiensä liki tuon henkitorvelle saakka.
Syvälle yltävät viillot julistivat Yūjinin hävinneeksi jo ennen kuin tuon omistaja ehti pelastaa tilanteen hätistämällä apinan pois ennen kuin se repi tuon kaulan auki lopullisesti. Ihminen kantoi paimensukuisen pois alueelta, tietäen että ei kykenisi pelastamaan ystäväänsä, päätyen jättämään ystävänsä erään eläintenpelastuslaitoksen portaille. Laitoksen työntekijä kuuli vinkumisen, ja otti koiran huostaansa.

Yūjin hoidettiin terveeksi, ja tuo toipui hyvin, sillä haavat ehdittiin puhdistaa ennen tulehtumista. Tapansa mukaan eläintenpelastajien eläinlääkärit kastroivat uroksen luovutusta varten, mutta ilmeni että tuon luonne oli perin hankala. Uros itse ei kokenut mitään eroavaisuutta vaikka menettikin kiveksensä, sillä ei kokenut niillä olevan vastaavaa hyötyä. Vaikka Yūjin tuli ihmisten toimeen kanssa hyvin, ongelmakohtia olivat muita koiria kohtaan käyttäytyminen ja omistautuminen vain yhdelle ihmiselle.

Niiden viikkojen aikana, jotka Yūjin vietti koiratarhalla, pääsi tuo tapaamaan silti isäntäänsä. Nuori mies tuli joka yö katsomaan sekarotuista, joka oli öisin ulkotarhassa muutaman muun koiran kanssa. Varmistuttuaan että Yūjin oli toipunut, mies mursi lukon ja vei tuon mukanaan. Varmistaakseen ettei paimensukuinen enää koskaan joutuisi hankaluuksiin, mies laittoi tuon kaulan ympärille jykevästä narusta tehdyn kaulapannan ja hihnan, joilla tuo kuljetti ystäväänsä turvallisesti paikasta toiseen - hihnakäyttäytymistä ei tarvinnut edes opetella, sillä kokemuksestaan järkyttynyt koira mielisteli isäntäänsä enemmän kuin laki salli.

Paimenkoira joutui muutaman kerran puuttumaan isäntänsä ja muiden vähä-osaisten välisiin kahnauksiin, kun väkivaltaiseksi ryhtyneet "reviirikiistat" alkoivat tuntumaan perin painostavilta, jonka vuoksi Yūjin keskeytti ne taistelun keinoin, jonka se taitoi vain vaistojensa varassa - mutta se riitti. Yūjin isäntineen sai olla valtaosan ajan rauhassa, kun he etsivät paikkaa minne asettua.
Yūjin tapasi ensimmäisen kerran elämässään villeinä asuvia villikoiria kun joukko koiria hyökkäsi kaupungissa olevaan teurasmyymälään ja ryöstivät sieltä sen, mitä saivat mukaansa. Sekarotuinen myönsi sävähtäneensä heitä, mutta kiinnostus villielämää kohtaan kasvoi - mitä jos äiti olisi ollut yksi heistä? Ainoat, hatarat muistikuvat arpeikkaasta kapeakalloisesta nartusta nousivat yhä useammin mieleen, eikä koira kyennyt keskittymään täysin siihen tosiasiaan, että tuon elämän tärkein henkilö sairastui vakavasti ja muuttui yhä heikommaksi tuon rinnalla.

Lopulta mies kuoli. Uupumus, nälkä ja keuhkokuume veivät mukanaan tuon tyhjän elämän, jonka tähtihenkilö makasi kuolleen ruumiin rinnalla kolme yötä, kunnes vakuuttui siitä, että ei voisi enää koskaan kulkea ystävänsä rinnalla. Ihmismies oli ollut tuon elämän kirkkain tähti ja kiintymys tuohon toi surun mukanaan, mutta sekarotuisen päässä kummitellut ajatus äidistä veti tuon pois ruumiin luota.

Ihmisien roskilla vaivoin elänyt koira joutui eristäytymään asfalttiviidakoista villiin luontoon, lähinnä sammumattoman kiihkonsa vuoksi, joka johti tuota etsimään äitiä. Vain muutaman kuukauden yli kaksivuotias nuorukainen selvisi metsissä syömällä haaskoilta ja olematta lainkaan nirso - mutta metsästystä nuorikko ei oppinut, vaan sen sijaan jäljitti petoeläimiä ja lajitovereitaan, kärkkyen näiden haaskoille. Yūjin jätti taakseen muistot ihmisistä, isännästään ja kaikesta muusta joka piti tuota vielä aloillaan.

Nimettömänä aikansa kulkenut yksinäinen koira sattui ottamaan jäljityksensä kohteeksi vanhahkon suden, jonka historiaan kuului paimenkoiran tietämättä parannus. Susi metsästi mitä ihmeellisimmillä keinoilla suosikkilihaansa - koiria. Vanha susi kaatoi eläimiä, suuria ja pieniä, mutta toisin kuin muut tuo ei syönyt niitä, vaan repi niiden vatsalaukun auki asettaakseen sinne kasveja. Tapahtumaa kummaksuen aikaansa tuhlaileva paimen jäi seuraamaan suden toimintaa, ja oppi haaskoilla käydessään sen, että susi myrkytti lihat kasveilla ja ruokki itseään vastamyrkkyä sisältävillä kasveilla ennen kuin jakoi jonkun onnettoman kanssa ruokansa, odottaen että onneton kuolisi ja ateroi myöhemmin lämpimästä koiranruhosta. Tapaa kunnioittaen päätti koira alkaa toteuttamaan samaa tekniikkaa, ja opetteli omatoimisesti eri kasvien myrkyllisyyksiä ja niistä tulevia jälkioireita joko tarkkailemalla eläimiä tai testaamalla ruhoissa joita sitten jätti tarjolle.

Hylättyään tuntemattoman opettajansa, joka ei liennyt koskaan saava selville koiran opintoretkiä, lähti tuo etsimään itselleen suurempaa tarkoitusta. Yksinoleskelu ja tuon historia lemmikkinä sai nuoren koiran potemaan yksinäisyyttä, ja viihtymään siinä, vaikka tuon oma monimuotoinen mieli alkoi myrkyttämään tuota pala palalta. Äiti oli ainoa asia joka kuljetti koiraa eteenpäin, mikä puolestaan päätyi siihen, että siitä kehittyi pakkomielle. Iltaisin koira kujersi ajatukselle päästä lähelle äitiään, ja päivät tuo kulki etsien häntä.
Mutta muiden koirien kohtaaminen sekoitti tuon suunnitelmat, eikä suoranainen kysely edistänyt asiaa, vaan pala palalta nimeään kertomaton koira alkoi kiertämään kysymyksen vaikeamman kautta, esiintymään ja näyttelemään itsensä ulos ja sisään tilanteisiin joita kaipasi. Suhtautuminen muihin koiriin pehmeni alati, nähtyään ettei raakalaisuus ilmene kuin vain harvoilla ja muiden mielessä on samainen asia kuin sekarotuisella itsellään - selviytyminen.

Liki kolmivuotias uros törmäsi ensimmäistä kertaansa silloista volkerilais-titteliä kantaneeseen laumalaiseen, värvääjään, joka pyrki uskottelemaan mielistelevälle häijyläiselle että Volker antaisi tuolle maat ja taivaat jos tuo liittyisi herran riveihin. Tällöin koira kehitti itselleen identiteetin, uuden ja puhtoisen, ja alkoi kantamaan nimeä Lupin, viitaten sillä myrkkyharrastukseensa joka ei kuitenkaan avautunut tuon uusille ystäville, sillä Lupin lähti värvääjän mukana Volkerin maille enemmän kuin mielellään.

Liityttyään laumaan koira sai paikkansa 5. joukkueesta, sillä vaikka tuon fyysinen kunto oli erinomainen, taistelutaidot olivat jääneet opettelematta eikä tämän itsepuolustus ollut kovinkaan mainittavan arvoinen. Siitä huolimatta tuo oli potentiaalinen, sillä korkkiruuvien keskellä yhä kasvava nuorukainen oli oppinut valehtelun jalon taidon ja olikin kuin herran enkeli laumassaan - mutta ulkopuolella jokainen narttu oli tuon silmissä kohde, himo, mutta lojaalius nykyisiin Alppien vartijoihin esti tuota käymästä ylempiarvoisiensa narttujen kimppuun etenkään julkisesti.

Hetken aikaa laumassa oleillut nuorukainen tutustui vahingon kautta tosanarttu Ringoon, josta tuli liki välittömästi Lupinin ystävä - kätyri, ja hyväksikäytettävä. Ringo oli yksi ensimmäisistä joka osoitti tulokkaalle todellista ystävyyttä, ja se osaltaan vaikutti siihen, miksi Lupin ei ottanut Ringoa kohteekseen vaan jätti tuon himojensa ulkopuolelle. Suurin tekijä siihen lieni Ringon äidillisyyden puuttuminen, sillä karski tosanarttu eli kaikelle muulle paitsi hoivaamiselle, mutta sieti uudelta ystävältään hellyydenkaipuutta. Seropi juoksutti yksinkertaista ystäväänsä, ja antoi tuolle kunniatehtävän - opettaa hänet taistelemaan. Ringo oli koko villikoiraikänsä ajan ollut taistelija, eikä epäröinyt hetkeäkään kunnioittamansa koiran pyyntöä, joka oli puhunut Ringon pauloihinsa.

Lupin tuli laumaan jäädäkseen, mutta ei aikonut jäädä kynnysmatoksi ylempiensä poljettavaksi. Ringo valoi Lupinin päähän keinot, joilla tuo selviäisi pidemmän aikaa laumassa, kertoi tuolle mitä toimintatapoja vältellä ja mitä lisätä. Tosanarttu opetti Lupinille kolmen erikoisiskun alkeet että tuo voisi alkaa soveltamaan niitä taisteluissa häntä vastaan, jotka kulkivat rutiininomaisesti heidän välillään, ja kaksikko taisteli lähes joka päivä. Näillä eväillä Lupin lähti kehittämään itsestään johtajansa arvoista soturia, ja selviytyjää joka löytäisi vielä äitinsä ja pelastaisi tuon maailman surulta omiin hoteisiinsa.

Harjoitettuaan taitojaan ja näytettyään mahtinsa, Lupin lähti etsimään äitiään tehtävän siivin. Ohun suojelijoissa tapahtunut täysmuutos kiinnosti johtajaa, ja oman tehtävänsä rinnalla Lupin selvitti faktatietoa Ohun nykytilanteesta. Siinä samalla uros törmäsi kuin ihmeen kaupalla äitiinsä, ja väkipakolla ryösti nartun mukaansa.

Vaan collie onnistui karkaamaan, eikä Lupin voinut velvollisuuksiensa vuoksi jahdata äitiään läpi maan. Sen sijaan uros palasi, raivoissaan, takaisin Alpeille hieromaan uutta suunnitelmaa. Alppien maille päästyään Lupin pääsi osaksi luopio Zakonia vastaan käytyä taistelua ja uroksen rakkain valttikortti Ringo menetti henkensä taistelussa.
Jäätyään täysin yksin, Lupin terästäytyi laumansa keskuudessa ja tapasi johtajansa Linuksen, jonka kanssa keskusteltuaan Linus kohotti Lupinin 5. joukkueen komentajaksi - ja samalla, varsin epäviralliseksi kiduttajaksi myrkkyjensä avulla. Tästä voimaantuneena uudelleen Ohuun saadakseen äitinsä kiinni, tällä kertaa lopullisesti. Rajoilla uros kohtasi kuitenkin Ohun suojelijoiden upseerin, Staalon, joka valehteli urokselle Agatheildin kuolleen. Lupin menetti elämältään pohjan ja palasi laumaansa hakemaan itselleen tarkoitusta.
Japania järisyttäneet mullistukset, tsunamit, maajäristykset ja ydinvoimaloiden räjähtämiset, ajoivat Lupinin pakenemaan lauman mailta. Matkallaan uros törmää aitaan sidottuun Rustleriin, joka selvisi myöhemmin kaksikon matkalla uroksen isäksi. Kaksikon liittouma oli vahva ja toimiva; kaksikko aiheutti pahojaan etelästä matkaaville viattomille. Isänsä agressiivinen luonne muovasi Lupinista lyhyessä ajassa entistä kärsimättömämmän, impulsiivisemman ja suoraviivaisemman. Urokselle juonittelu muuttui paikoittain toissijaiseksi ja tämä oppi arvostamaan nopeaa, suunnittelematonta toimintaa.

Säteilylle altistuminen kuitenkin kostautui kun isäpoika-tiimi molemmat sairastuivat ja lähtivät kulkemaan kohti pohjoista, etsiäkseen Alppien vartijat käsiinsä. Lupinin vallanhavittelu oli jäänyt viimeistä kertaa kesken.
Valta vaihtui laumassa tiheämpään, kuin sietäisi sivusta seuratakkaan. Taistellessaan yhä oman asemansa vakiinnuttamiseksi laumassaan, Lupin seurasi sivusta näennäisesti voimattomana, kuinka hänen kotinaan pitämänsä imperiumi kuihtui kasaan yksi toisensa johtajan jälkeen. Nähtyään tarpeeksi, Lupin valitsi tähdätä vielä kertaalleen niin korkealle kuin saattoikaan pelastaakseen sen vähän, mitä Alppien kunniasta ja hirmuvaltaa enteilevästä maineesta oli jäljellä. Niihin aikoihin kuin Sarge-niminen suursnautseri johti laumaa, Lupin otti vastaan lauman ulkopuolisen pennun Hirschin, jonka utelias, vaikutuksille altis luonne vakuutti Lupinin tarpeesta koulia itselleen seuraaja myrkytyksen taidoissa. Kouliessaan Hirschistä vertaistaan Lupin askelsi Sargen puheille, vannoen itsensä päätöksen tulevan tässä; jos Sarge kieltäisi häneltä paikan upseerinaan ja nostaisi jalkaansa kaikelle sille, mitä pitkällä historiallaan Lupin oli lauman keskuudessa saavuttanut, hän lähtisi ja pitäisi huolen, että veisi mahdollisimman monta alppilaista mukanaan. Kuitenkin suursnautseri ymmärsi paremmin ja kohotti belgimixin oikeutetulle paikalleen.
Upseerille osoittautuikin pian olevan akuutti tarve, kun Kapinallisten juonitteluiden myötä sekä Sarge että liittolaislauman johtajatar Sunata kidnapattiin kapinallisten tuntemattoman sijainnin omanneeseen tukikohtaan. Tällöin Lupin pääsi maistamaan todellista valtaa ja vaikka valtakausi kestikin lyhyen ajan ennen kuin Sarge jo palasi muutoksen tuulia uhkuen, oli vallan suola jäänyt soopelia janottamaan. Pian paluunsa jälkeen Sarge menehtyi luonnollisista syistä ja uuden seuraajan valitsemisen taakka lankesi Lupinin ja Sargen hiljan ylentämän, adjutantti Bartholomewin harteille. Pitkälle edenneet suunnitelmat keskeytyivät kuitenkin vallan, kun ainoana tähän asti saapui Rakesh vaatimaan paikkaa omakseen. Sydämessään Lupin oli jo ymmärtänyt Alppien kultaisten aikojen olevan kaukana takana päin ja Bartholomewin poissa ollessa, soopeli otti vastaan Rakeshin lauman johtajaksi ja vannoi palvelevansa nuorta urosta tuon upseerina. Se, jatkuisiko Lupinin kiihkeän omistautunut palvelus Alpeilla vai etsisikö hän parempaa tulevaisuutta väläyttelevän yhteisön, oli nyt yksinomaan nuoren johtajan harteilla tämän itsensä sitä tietämättä.